Päätin tutkia asiaa. Esitin kysymyksen ”Miksi nuoret eivät
lue?” joukolle asiantuntijoita eli omille yhdeksäsluokkalaisilleni. Heistä
juuri kukaan ei lue. Siis kirjoja. Ei koskaan. Useimmat kertovat rehellisesti,
että eivät ole koko kouluaikanaan lukeneet yhtään kirjaa. ”Ei huvita”,
”Lukeminen on kuin rangaistus”, ”Haloo, nyt on 2017, miksi pitäis lukee jotain kirjoja?”
Näytin oppilaille Mikael Gabrielin videon WORD, ja luimme
Yle uutisten jutun nuorten sanavarastojen eroista. Sen jälkeen oppilaat
ryhtyivät töihin ryhmissä. He miettivät vastauksia seuraaviin kysymyksiin:
1.
Miksi nuoret eivät lue?
2.
Mitä nuoret lukevat?
3.
Mitä te itse haluaisitte lukea? Milloin? Miten?
Kenen kanssa?
Tässä kirjoituksessa keskityn ruotimaan oppilaiden
vastauksia ensimmäiseen kysymykseen. Sain käsittämättömän pitkän listan syitä
siihen, miksi nuoret eivät lue. Alla oleva käsitekartta (lupa julkaisuun
on) summaa hienosti keskustelua luokassa.
”Lukeminen on noloa”. Tämä särähti korvaani, ja jututin
nuorisoa vähän lisää. Monien nuorten mielestä kirjojen lukeminen on ”hikkejen”
hommaa. Kaveripiirissä ei voisi kertoa lukevansa kirjoja, se leimaisi
hikariksi. Kirjoja lukevat vain tyypit, jotka saavat kokeista kiitettäviä.
Mietimme, miksi näin on. ”No, kun ne lukee niitä kirjoja, niin ne osaa ja saa
kiitettäviä”. Syy-seuraussuhteesta ollaan jyvällä, mutta kavereiden mielipide
ratkaisee. Kun sosiaalinen ympäristö ei kannusta lukemiseen, nuori ei voi ottaa
riskiä olla erilainen; asema omassa porukassa on liian tärkeä riskeerattavaksi.
Monen nuoren mielestä älypuhelin korvaa kirjan. Sieltä
löytyy tapa viettää vapaa-aikaa, sieltä löytyvät kaverit, keskustelunaiheet ja
uutiset. Youtube ja nettilehdet välittävät tietoa ja viihdyttävät, kaverit
jakavat jatkuvasti omia kuulumisiaan ja mielenkiintoista sisältöä somen eri
kanavien (erityisesti Snapchatin) kautta. Nuoret siis lukevat, mutta eivät perinteisiä kirjoja. Kirja ei oppilaiden mielestä pysty
kilpailemaan sosiaalisen median ja netin kanssa. Lukeminen veisi liikaa aikaa,
mikä olisi pois kavereiden kanssa vietetystä ajasta. Puhelinta käytetään
mielellään silloin, kun lojutaan omassa sängyssä. Kirjaa ei kuitenkaan lueta
siitä syystä, että ”nuoret ei jaksa istua paikallaan”. Puhelin ja tietokone
siis mielletään toiminnaksi, kun taas kirjan lukeminen on paikallaan istumista,
johon ”ei riitä kärsivällisyys”.
Kaikki ryhmät olivat miettineet elokuvan asemaa kirjan
syrjäyttäjänä. Useimmat nuoria kiinnostavat kirjat filmatisoidaan, ja nuoret
katsovat mieluummin tarinan elokuvan muodossa. Kuvallinen kerronta syrjäyttää
kirjallista.
Ryhmä poikia mietti perinteisen lukemisen ja pelaamisen eroja.
Pelaaminen nähdään sosiaalisempana toimintana kuin lukeminen, pelejä kun
pelataan verkon kautta yhdessä. Pelaaminen on myös palkitsevaa, palkinnot
koukuttavat ja motivoivat. Mietimme, mikä kirjan lukemisessa voisi palkita.
Auttaisiko, jos mummo antaisi palkkion jokaisesta luetusta kirjasta? Oppilaat
muistuttivat myös siitä, että pelatessa saat itse vaikuttaa tapahtumiin, kirjan
tapahtumat päättää kirjailija. Pitäisikö kirjoista siis tehdä
vuorovaikutteisia?
”Ei tiedä mitä lukea, eikä uskalla kysyä”. Tässä löytyy aikuiselle
paikka olla avuksi. Oma lähikirjastomme on suhtautunut ihanasti luokkani
nuoriin, joille kirjastossa käyminen ei ole tuttua eikä sopivien kirjojen
löytäminen helppoa. Kirjastovirkailijat tekevät syksyllä oppilailleni uudet
kirjastokortit, nollaavat vanhat maksut (joiden takia nuori ei ole uskaltanut
kenties vuosiin tulla kirjastoon) ja valmistelevat monta pöydällistä nuoria
kiinnostavia kirjoja, joita he myös esittelevät. Jokaiselle oppilaalle etsitään
jotain kiinnostavaa luettavaa, ketään ei koskaan pakoteta lukemaan mitään tiettyä
kirjaa. Harjoittelemme kirjojen, äänikirjojen tai elokuvien lainaamista ja palauttamista,
niin että nuori tietää jatkossakin, miten kirjastossa toimitaan.
Keskustelu nuorten kanssa avasi silmiäni ja laajensi
ymmärrystäni siitä, miksi nuoret on vaikea houkutella kirjojen ääreen.
Ratkaisun avaimia en silti vielä löytänyt. Kysyin myös oman 17-vuotiaan poikani
mielipidettä asiaan. Hän totesi, ettei itsekään lukisi, jolleivät opettajavanhemmat
häntä siihen pakottaisi (!). Hän kertoi, etteivät kirjat useinkaan tempaise
häntä mukaansa, vaan hän kokee lukemisen, jos ei nyt varsinaisena pakkopullana,
niin kuitenkin hieman rasittavana suorittamisena. ”Kirjat vaan on niin hitaita”.
Vastaus jäi soimaan päähäni, siinäkö se on?